Kylä kuhisee joka iltapäivä. Osittain lasten ansiosta. Huolimatta kenenkään huolista, ahdistuksista tai kiireisistä aterian valmisteluista kiireisen päivän jälkeen, heidän viattomat silmänsä näkevät vain edessään olevat vastakorjatut riisipellot, kaikkialla lojuvat oljet, punaiset maakasat kauhomista ja muottia varten; avoimet pellot, joille he heittelevät säilykkeitä, ja puurykelmät, joista tulee piilopaikkoja "viisi tai kymmenen" -leikissä... "Viiden tai kymmenen" jälkeen he juoksevat innokkaasti ympäriinsä. Heidän hiuksensa ovat hiestä takkuiset, vaatteensa pölyiset. Heidän äänensä kaikuvat läpi naapuruston. Joskus he nauravat, joskus he huutavat, joskus he karjuvat, kaikki väitelläkseen oikeasta ja väärästä jännittävässä pelissä. Nähdessään näitä huolettomia, riehakkaita lapsia aikuiset tuntevat joskus itsensä jälleen nuoriksi.
Muistan ne iltapäivät, jotka vietin leikkien laajoilla, vuolailla riisipelloilla. Voi, kuinka kaipaankaan maaseudun yksinkertaista, maalaismaista viehätystä, kypsyvän riisin kultaista sävyä, joka ravitsi minua kasvaessani, ja lasten iloista rupattelua heidän lennättäessään leijojaan. Lasten nauru ja huudot kaikuivat peltojen yli, hälventäen elämän väsymyksen ja huolet. Viattomat lapset, kädet tiukasti kiinni leijan naruissa, silmät ilosta taivaalle. Aikuisille leija saattoi olla vain leikki, mutta lapsille se oli tuolloin vapauden symboli, kaipuu nousta vastoinkäymisten yläpuolelle. Vaikeuksista, kärsimyksestä ja puutteesta huolimatta lapset pysyivät huolettomina, tyytyväisinä ja onnellisina nykyhetkestä. Heidän kasvonsa loistivat kirkkaasti, hymyillen. Koska he ymmärsivät, että heillä oli merkityksellinen lapsuus: he tiesivät, miten auttaa ja jakaa vaikeudet vanhempiensa kanssa. Vaikka kylistä ja pikkukylistä puuttuu leikkikenttiä kuten kaupungeista, lasten ilo ei koskaan haalistu. Lapset ovat viattomia ja huolettomia, aivan kuten he ajattelevatkin. Siksi lapsen hymy on aina kaunis.Vietnam.vn
